Ke­don pai­me­nil­la on tänä jou­lu­na valo vain juo­va ka­pea, ja rie­mun si­jaan mie­hil­lä mie­li apea.

On mur­heen mus­ta viit­ta Ga­zan las­ten yl­lä, pyyn­töön­sä rau­han toi­vos­ta ei ku­kaan vas­taa kyl­lä.

Ei lois­ta ilon ja toi­von va­lo­na nyt Bet­le­he­min täh­ti, jon­ka joh­dat­ta­ma­na pai­me­net ai­koi­naan Jee­sus­lap­sen luo läh­ti.

Tai­vaan al­la on su­rua, mur­het­ta ja tus­kaa, ei­kä tai­vaan­ran­nan ta­kaa ole nä­ky­vis­sä toi­von rus­kaa.

Mi­hin on ka­don­nut kris­ti­nus­kon lä­him­mäi­sen­rak­kau­teen ke­hot­ta­va sana, mis­sä pii­lek­sii nyt se ka­tu­muk­sen ja an­teek­si­an­non pyhä vana?

Ei tä­hän jul­maan ve­ri­seen so­taan voi ol­la Ju­ma­lan lu­paa, jos­sa sil­mit­tö­mäs­ti tu­ho­taan vi­at­to­mien ih­mis­ten ra­ken­ta­maa tu­paa.

Kait pi­täi­si jo maa­il­mas­sa ol­la ih­mis­ten kes­ken so­vin­non ai­ka, sii­hen­hän ke­hot­taa kris­ti­kan­san tu­hat­vuo­ti­sen us­ko­no­pin pyhä tai­ka.

Mik­si on val­lal­la tä­män vi­han ja kos­ton kat­taus, kun pi­täi­si ol­la kaik­kien mie­lis­sä us­ko, toi­vo ja rak­kaus.

Mis­sä on Jou­lu­rau­han mu­kai­nen so­vin­non kie­li, jot­ta maa­il­mal­la val­lit­si­si Rau­han ja Suu­ren Juh­lan mie­li.

Mat­ti Pii­pa­ri