Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Vuo­si Tyy­nen val­ta­me­ren pie­nil­lä saa­ril­la opet­ti pal­jon, ker­to­vat Kot­kan kult­tuu­ri- ja ta­pah­tu­ma­pal­ve­lu­jen AV-asi­an­tun­ti­ja Hans Lindq­vist ja hä­nen avo­vai­mon­sa, kah­vi­la­työn­te­ki­jä Kat­ja Jäp­pi­nen..

– Em­me ole ai­van sa­man­lai­sia ih­mi­siä kuin en­nen mat­ko­jam­me, olem­me pal­jon ren­nom­pia ja em­me taa­tus­ti ni­po­ta tur­has­ta.

Katja Jäppinen pyöräilemässä Moorean pikkusaarella, joka sijaitsee Tahitin kupeessa. Moorea on tuliperäinen ja idyllinen saari, sekoitus trooppista vehreyttä, jyrkkiä vuoria ja korallihiekkarantoja.

Ja­pa­ni on pit­kään ol­lut Han­sil­le ja Kat­jal­le ra­kas maa. Se al­koi sii­tä, kun he vuon­na 2004 ajoi­vat pa­ket­ti­au­tos­sa ja­pa­ni­lais­ten kans­sa Los An­ge­le­sis­ta New Yor­kiin.

– Kun he pu­hui­vat, he tar­koit­ti­vat mitä sa­noi­vat, ja he pyy­si­vät mei­tä tu­le­maan luok­seen. Seu­raa­va­na vuon­na me­nim­me­kin sin­ne en­si ker­ran, Hans muis­te­lee.

Vas­tas­sa oli­vat kuk­ki­vat kir­sik­ka­puut, joi­hin he ra­kas­tui­vat niin, et­tä ovat ajoit­ta­neet seu­raa­vat Ja­pa­nin mat­kan­sa kir­si­kan­kuk­kien ai­kaan.

– Ker­ran seu­ra­sim­me nii­den ku­kin­taa aja­mal­la ju­nal­la ete­läs­tä poh­joi­seen. Meil­lä oli eväs­laa­tik­ko mu­ka­na, ja kun ik­ku­nas­ta al­koi nä­kyä kir­si­kan­kuk­kia, hyp­pä­sim­me ju­nas­ta ulos.

Pa­rin eri­koi­siin mat­ka­koh­tei­siin­sa kuu­luu mm. Poh­jois-Ko­rea.

– Pas­sit ja pu­he­li­met otet­tiin pois, ja meil­lä oli koko ajan mu­ka­na vah­ti ja toi­nen mies tätä vah­tia vah­ti­mas­sa. Meil­le esi­tel­tiin vain hei­dän ha­lu­a­man­sa koh­teet.

Hans Lindqvist tiukasti vartioituna Pohjois-Koreassa.

Tär­kein­tä mat­kaan­sa Kat­ja ja Hans muis­te­le­vat usein. He viet­ti­vät vuo­den 2016 Tyy­nen me­ren pie­nil­lä saa­ril­la. Idea syn­tyi, kun Hans luki ame­rik­ka­lai­sen Ro­bert Dean Fris­bien kir­jan, jos­sa ker­rot­tiin Coo­kin­saar­ten pie­nes­tä Puka Pu­kan atol­lis­ta. Puka Pu­kal­la on oma kie­li, eri­koi­nen kult­tuu­ri ja ko­sol­ti mys­tiik­kaa. Sin­ne he lo­pul­ta pää­si­vät­kin, mut­ta sitä en­nen he tu­tus­tui­vat mo­niin upei­siin saa­riin.

Mat­ka al­koi Ha­vai­jil­ta.

– Ha­vai­jil­la ei ol­lut mi­tään te­ke­mis­tä Tyy­nen me­ren ai­to­jen saar­ten kans­sa. Hie­no­ja paik­ko­ja oli, mut­ta Ho­no­lu­lun ruuh­kais­ta kau­pun­kia en suo­sit­te­le ke­nel­le­kään.

En­sim­mäi­nen ai­to val­ta­me­ren saa­ri oli Ton­ga, jos­sa il­ma­pii­ri oli ren­to ja lep­poi­sa. Aa­mu­var­hain ih­mi­set va­el­si­vat kirk­koon, koi­rat hauk­kui­vat ja ku­kot kie­kui­vat. Kir­kos­ta kuu­lu­nut lau­lu he­rät­ti taa­tus­ti nuk­ku­jat.

Tuvalussa rannoille kannetaan hiekkasäkkejä, sillä ilmaston lämpeneminen uhkaa matalia saaria.

Kiin­nos­ta­va ja huo­les­tut­ta­va­kin koh­de oli Tu­va­lun saa­ri­val­tio. Sii­hen kuu­luu yh­dek­sän atol­lia, jois­sa on yh­teen­sä 129 saar­ta. Tu­va­lun kor­kein koh­ta on vain noin vii­si met­riä me­ren­pin­nan ylä­puo­lel­la, jo­ten il­mas­ton läm­pe­ne­mi­ses­tä joh­tu­vaa me­ren­pin­nan nou­sua pi­de­tään suu­re­na uh­ka­na koko val­ti­on ole­mas­sa­o­lol­le.

– Ih­mi­set yrit­tä­vät ko­rot­taa ran­to­ja hiek­ka­säk­kien avul­la, ja nii­tä on ko­ro­tet­ta­va kai­ken ai­kaa. Jos siel­lä tu­lee tsu­na­mi, se on saa­ri­val­ti­on tuho. Kor­kei­ta paik­ko­ja ei ole.

– Tämä oli ai­he, jos­ta asuk­kaat ei­vät ha­lun­neet pu­hua. He sa­noi­vat, et­tä Ju­ma­la hoi­taa kyl­lä asi­an. Heil­le tu­ris­mi on ai­noa kei­no saa­da ra­haa, ja sik­si il­mas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tuk­sis­ta ei pi­täi­si edes kes­kus­tel­la, Hans sa­noo.

Manihiki eli Humphreyn saari on atolli eli korallisaari Cookinsaarilla Tyynellä valtamerellä. Atollilla elelee noin kaksisataa ihmistä.

Il­mas­ton­muu­tos­ta jopa suu­rem­pi vai­ku­tus saa­ril­le ovat ol­leet Ame­ri­kan ja Rans­kan te­ke­mät ydin­ko­keet Tyy­nel­lä val­ta­me­rel­lä. Ne al­koi­vat jo 1940-lu­vun lop­pu­puo­lel­la ja Rans­kan osal­ta jat­kui­vat vie­lä 1990-lu­vul­le as­ti.

– Ydin­saas­teet ovat be­to­ni­säi­li­öis­sä ja ne al­ka­vat vuo­taa. Myös sa­dois­ta toi­sen maa­il­man­so­dan ai­kai­sis­ta hy­lyis­tä vuo­taa nyt öl­jyä me­reen.

Kat­ja ja Hans tie­tä­vät hy­vin, et­tä len­to­ko­nei­den pääs­töt ovat yk­si il­mas­ton­muu­tok­sen ai­heut­ta­ja.

– Muu­ten me eläm­me ko­to­na ja mat­koil­la hy­vin eko­lo­gi­ses­ti. Kos­ka muo­vi­ros­kat ovat val­tai­sa on­gel­ma Tyy­nel­lä val­ta­me­rel­lä, silp­pu­sim­me Tu­va­lus­sa kaik­ki ve­si­pul­lot ja muut ros­kat ja sul­loim­me ne kah­teen mat­ka­lauk­kuun.

Kap­sä­kit vie­tiin Fid­zil­le, jos­sa ne tyh­jen­net­tiin kier­rä­tys­pis­tee­seen.