Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Se oli Hugo-se­dän pie­nel­le ty­töl­le an­ta­ma jou­lu­lah­ja, pie­ni kirk­kaan­pu­nai­nen ra­ha­pus­si, joka oli teh­ty pe­ga­moi­dis­ta eli te­ko­na­has­ta.

– Sen minä pys­tyn vie­lä nä­ke­mään sie­lu­ni sil­mil­lä. Se oli niin hie­no, kos­ka sii­nä oli oi­kein ve­to­ket­ju ja kak­si lo­ke­roa. Mie­tin sil­loin, et­tä mi­nul­la on to­del­la­kin täl­lai­nen kuk­ka­ro, muis­te­lee Ai­ri Vii­ta­nen, omaa su­ku­aan Sor­sa.

Kun Ai­ri piti tuo­ta iha­naa lah­jaa kä­sis­sään, hän oli 9-vuo­ti­as. Nyt hä­nel­lä on ikää 92 vuot­ta. Mut­ta tuon jou­lun muis­to on vah­va.

Sor­san per­he asui Kot­kas­sa Hie­ta­sen saa­rel­la, ja tal­vi­so­dan alet­tua he läh­ti­vät so­taa pa­koon Lem­pi-tä­din ys­tä­vien luok­se Sa­voon, Ris­tii­nan pi­tä­jään, Kol­jo­lan ky­lään ja Par­ti­on ta­loon.

Par­ti­on talo oli iso maa­lais­ta­lo, jos­sa asui­vat van­ha emän­tä ja hä­nen kak­si ai­kuis­ta ty­tär­tään, Es­te­ri ja Kai­sa. Ta­lon 20-vuo­ti­as poi­ka Es­ko oli rin­ta­mal­la. Ai­ria ih­me­tyt­ti, kun ta­los­sa oli ky­län pu­he­lin­kes­kus, jota myös ta­los­sa asu­va Es­kon vai­mo hoi­ti.

– Mi­nul­la, Lyy­li-äi­dil­lä ja kol­me­vuo­ti­aal­la sis­kol­la oli käy­tös­sä yk­si huo­ne. Huo­neen vie­res­sä oli pie­ni keit­tiö, jota me käy­tim­me.

Per­heen isä Pek­ka Sor­sa oli ko­ne­mes­ta­ri, ja hän oli rai­vaa­mas­sa mii­no­ja Suo­men­lah­del­la Ilo­mant­si-aluk­sel­la.

– Meil­le lu­vat­tiin, et­tä hän pää­si­si jou­luk­si ko­tiin. Hän ei kui­ten­kaan pääs­syt, ja se oli meil­le kova pet­ty­mys.

En­nen jou­lua ta­lon lat­ti­oil­le kan­net­tiin ol­kia, ja lap­set sai­vat kie­riä niis­sä. Läm­pi­mäl­le uu­nin­pan­kol­le­kin hei­dät jos­kus nos­tet­tiin jou­lu­as­ka­rei­ta seu­raa­maan.

Ta­lon tupa oli val­ta­van suu­ri, ja sen sei­niä vas­ten oli kol­me sän­kyä. Ruo­ka­pöy­tä­kin oli iso, ja sen mo­lem­min puo­lin oli pit­kät pen­kit.

Ai­ri kävi jou­lu­aat­to­na, ku­ten yleen­sä­kin, Kai­san kans­sa syöt­tä­mäs­sä leh­mät. Nel­jäl­le leh­mäl­le, Lei­lal­le, Lil­lal­le, Or­vo­kil­le ja Lem­mi­kil­le vie­tiin­kin eri­tyi­sen hy­vät jou­lu­her­kut. Ai­ri piti ko­vas­ti leh­mis­tä ja oli teh­nyt niil­le omat lau­lut­kin.

Jou­lu­a­te­ri­al­la oli ai­na­kin lei­vi­nuu­nis­sa pais­tet­tua kink­kua ja rii­si­puu­roa. Jou­lu­puk­kia ei ta­loon tul­lut, mut­ta Es­ko pää­si jou­luk­si ko­tiin ja osoit­tau­tui mai­ni­ok­si viih­dyt­tä­jäk­si. Hän lau­loi ja ja­koi lah­jat.

Äi­dil­tä Ai­ri sai sitä mitä var­maan osa­si odot­taa­kin: äi­din ku­to­mat läm­pöi­set la­pa­set ja su­kat. Lem­pi-täti ja hä­nen mie­hen­sä Hugo asui­vat myös Par­ti­on ta­los­sa, ja juu­ri Hugo-setä an­toi Ai­ril­le sen iki­muis­toi­sen kirk­kaan­pu­nai­sen lah­jan.

Par­ti­on ta­los­sa tai­si sinä jou­lu­na ol­la run­saas­ti ol­ki­pö­lyä.

– Kun lah­jat oli ja­et­tu, me lap­set taas pyö­rim­me ol­jis­sa ja kuun­te­lim­me, kun Es­ko lau­loi jou­lu­lau­lu­ja.

Ai­ri Vii­ta­sen hy­vän muis­tin mu­kaan Par­ti­on ta­loon ei tuo­tu jou­lu­kuus­ta. Se saat­taa se­lit­tyä sil­lä, et­tä ym­pä­ril­lä oli niin pal­jon kuu­sia, et­tei nii­tä enää ta­loon ha­lut­tu tuo­da.

Ai­ri Vii­ta­nen muis­te­lee, et­tä kun rau­ha tuli, oli­vat he kuun­te­le­mas­sa naa­pu­ris­sa ra­di­o­ta.

– Minä läh­din käs­kys­tä vie­mään hy­vää vies­tiä toi­sel­le naa­pu­ril­le. Poh­ra­sin kor­ke­as­sa han­ges­sa pit­kän mat­kan pel­to­jen yli Tor­ni­ai­sen ta­lol­le, ja siel­lä ol­tiin tie­tys­ti iloi­sia.

Pari päi­vää tä­män jäl­keen Ai­rin per­he­kin läh­ti ko­tiin.

– Mei­dän Kil­le-kis­sam­me tuli vas­taan. Se oli syö­nyt niin pal­jon rot­tia, et­tä oli li­ha­va, ja se hyök­kä­si mei­tä koh­ti äris­ten, Ai­ri Vii­ta­nen muis­taa.

Mut­ta tär­kein­tä oli, et­tä hei­dän ko­tin­sa ja mel­kein koko saa­ri oli­vat sääs­ty­neet tu­hol­ta.