Van­ha mies sei­soo pan­kin sul­je­tun oven ta­ka­na kak­si pa­pe­ria kä­sis­sään. Juu­ri tä­nään, juu­ri näi­den tun­tien ai­ka­na pan­kin piti ol­la au­ki. Si­säl­tä nä­ky­vät va­lot ja kuu­luu ih­mis­ten ää­niä, mut­ta ovi py­syy sul­jet­tu­na.

En­nen läh­töä sei­so­maan pan­kin sul­je­tun oven taak­se, asia oli tar­kas­tet­tu in­ter­ne­tis­tä. Tämä on se ai­noa vii­kon­päi­vä, jol­loin pan­kin pi­täi­si ol­la au­ki ja tämä tun­ti yk­si niis­tä har­vois­ta au­ki­o­lo­tun­neis­ta. Ovi py­syy sul­jet­tu­na lu­kui­sis­ta ovi­kel­lon pai­nal­luk­sis­ta huo­li­mat­ta.

Yk­si tär­keä lau­se jäi lu­ke­mat­ta ne­tis­tä: ”Kont­to­ri sul­je­taan lo­pul­li­ses­ti 1.11.2024.” Oves­sa on net­ti­o­soi­te, jos­sa asi­an­sa voi hoi­taa, on myös val­ta­kun­nal­li­nen pal­ve­lu­nu­me­ro. Mi­ten nämä pa­pe­rit toi­mi­te­taan in­ter­net­tiin, ih­met­te­lee van­ha mies.

Isä, men­nään ko­tiin, minä sel­vi­tän tä­män ju­tun. Syvä huo­kaus: ”En ha­lu­ai­si enää elää täs­sä maa­il­mas­sa, kun en hal­lit­se en­kä osaa mi­tään.” Syvä huo­kaus myös tyt­tä­rel­tä.

Van­ha mies on sel­vin­nyt niin pal­jos­ta: äi­din me­ne­tyk­ses­tä vau­vai­äs­sä, isän me­ne­tyk­ses­tä so­dan mels­kees­sä, evak­ko­tai­pa­lees­ta il­man van­hem­pia, adop­ti­oi­sän al­ko­ho­lis­mis­ta, adop­ti­o­van­hem­pien avi­oe­ros­ta, kou­luis­ta, ar­mei­jas­ta, työ- ja per­he-elä­mäs­tä, kah­den oman lap­sen me­ne­tyk­ses­tä. Elä­mä ei ole pääs­tä­nyt hel­pol­la. Van­ha mies on osan­nut niin pal­jon, hoi­ta­nut mon­ta vas­tuul­lis­ta työ­tä ja teh­tä­vää, läh­te­nyt liik­keel­le lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja ih­mis­ten avuk­si, jak­sa­nut ja kuun­nel­lut.

Niin me pa­laam­me ko­tiin. Sin­ne ko­tiin, jos­sa ko­ti­hoi­to käy kak­si ker­taa päi­väs­sä te­ke­mäs­sä vart­ti­tun­nin pi­ka­py­räh­dyk­sen, ate­ri­a­pal­ve­lu työn­tää hä­täi­ses­ti val­mi­sa­te­ri­an oves­ta ker­ran päi­väs­sä ja sii­vous­pal­ve­lu käy te­ke­mäs­sä pi­ka­sii­vouk­sen ker­ran kuus­sa. Pa­laam­me ko­tiin, jos­ta pi­täi­si tie­to­ko­neen ää­res­tä hoi­taa kaik­ki asi­at. Pi­täi­si, jos osai­si. Pi­täi­si, jos sor­met oli­si­vat yh­tä no­pe­at kuin tie­to­ko­neen jat­ku­vas­ti sam­mu­va näyt­tö. Pi­täi­si, jos osai­si soit­taa jon­ne­kin ja jos joku ih­mi­nen vas­tai­si il­man lu­ke­mat­to­mia au­to­maat­ti­vas­tauk­sia.

Mis­sä vai­hees­sa täs­tä maa­il­mas­ta tuli täl­lai­nen? Mis­sä vai­hees­sa ta­lou­den rat­taat läh­ti­vät pyö­ri­mään niin ko­vil­la kier­rok­sil­la, et­tä van­huk­set pu­to­si­vat kyy­dis­tä ei­kä suu­ri osa nuo­ris­ta jak­sa nous­ta kyy­tiin ol­len­kaan? Mis­sä vai­hees­sa ih­mi­sar­vo pol­jet­tiin ta­lou­den rat­tai­den al­le?

En­nen ko­tiin läh­töä otan ku­vat niis­tä kah­des­ta pa­pe­ris­ta, jot­ka piti toi­mit­taa pank­kiin. Isä, tämä asia kyl­lä jär­jes­tyy. Ko­ti­mat­kal­la mie­tin, ha­lu­an­ko mi­nä­kään koh­ta elää täs­sä maa­il­mas­sa.

Ris­to Par­vi­ai­nen

Kuu­san­kos­ki