Vii­mei­sim­mäs­sä mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­ses­saan (PK & Ank­ku­ri 4.12.) ”Kou­lu-Jee­sus ja ki­pu­ra­hat” va­paa-ajat­te­li­jak­si ja hu­ma­nis­tik­si it­sen­sä iden­ti­fi­oi­nut Han­nu Ek­lund esit­tää jo ties kuin­ka mo­nen­nen ker­ran iä­ni­kui­sia vaa­ti­muk­si­aan las­ten kas­va­tuk­sen täy­del­li­ses­tä us­kon­not­to­muu­des­ta. Ek­lund tun­tuu ole­van mm. sitä miel­tä, et­tä on ri­kol­lis­ta toi­min­taa kas­taa lap­si kris­til­li­sen kir­kon jä­se­nek­si ja et­tä näin toi­mi­vat van­hem­mat tu­li­si saat­taa oi­keu­del­li­seen edes­vas­tuu­seen täs­tä te­os­taan.

Lu­val­la sa­not­tu­na ai­na­kin mi­nul­le täs­tä nou­see heti mie­leen, kuin­ka va­paa­ta Ek­lun­din ajat­te­lu tosi asi­as­sa on. Vai­kut­taa ni­mit­täin sil­tä, et­tei hän juu­ri­kaan sal­li min­kään­lais­ta muu­ta kas­va­tus­mal­lia kuin sen, mitä it­se pi­tää oi­ke­a­na. Ei­kö to­del­li­sen hu­ma­nis­tin tu­li­si suh­tau­tua kun­ni­oit­ta­vas­ti ja ym­mär­tä­väi­ses­ti myös toi­sel­la ta­val­la ajat­te­le­viin kans­sa­mat­kaa­jiin­sa ja hei­dän va­lin­toi­hin­sa?

En­pä jak­sa us­koa, et­tä yk­si­kään lap­si mis­sään päin maa­il­maa voi­si en­si met­reil­tä läh­tien täy­sin it­se va­li­ta oman elä­män­kat­so­muk­sen­sa. Jos van­hem­mat ovat us­kon­not­to­mia ja kas­vat­ta­vat lap­sen­sa us­kon­not­to­mas­ti, se on yh­tä lail­la omien nä­ke­mys­ten ja ar­vo­jen siir­tä­mis­tä seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le. Ei lap­si tee täs­sä­kään ta­pauk­ses­sa it­se tätä va­lin­taa. Ei­hän ku­kaan voi päät­tää si­tä­kään, syn­tyy­kö hän ty­tök­si tai po­jak­si, ovat­ko hä­nen van­hem­pan­sa va­rak­kai­ta vai vä­hem­män va­rak­kai­ta tai pit­käl­le kou­lu­tet­tu­ja vai vä­hem­män kou­lu­tet­tu­ja. Jo­kai­nen ih­mi­nen on enem­män tai vä­hem­män oman kult­tuu­ri­pe­ri­män­sä tuo­te, ha­lu­si­pa hän sitä it­se tai ei.

Ek­lun­dil­la näyt­tää ole­van hy­vin kum­mal­li­nen ja van­ha­nai­kai­nen­kin kä­si­tys us­kon­non ope­tuk­ses­ta. Ny­ky­päi­vän se­ku­la­ri­soi­tu­nees­sa kou­lu­lai­tok­ses­sa us­kon­non ope­tus on jo­tain ihan muu­ta kuin Raa­ma­tul­la pää­hän hak­kaa­mis­ta tai pak­ko­kään­nyt­tä­mis­tä. Jo oma­na kou­lu­ai­ka­na­ni 1980-lu­vul­la seit­se­män­nen luo­kan us­kon­to­tun­neil­la kä­si­tel­tiin kaik­ki maa­il­man val­taus­kon­not var­sin neut­raa­lil­la tyy­lil­lä, kyse oli siis enem­män­kin ylei­ses­tä us­kon­to­tie­don ope­tuk­ses­ta.

Kyl­lä ateis­mi­kin voi käy­dä ah­dis­ta­maan ai­kui­sek­si vart­tu­vaa nuor­ta ih­mis­tä ja ai­heut­taa hä­nel­le suur­ta tur­vat­to­muu­den tun­net­ta. Vii­me ai­koi­na me­di­as­sa on ol­lut pal­jon pu­het­ta nuor­ten mies­ten li­sään­ty­nees­tä kiin­nos­tuk­ses­ta klas­sis­ta kris­ti­nus­koa koh­taan. Eh­kä­pä täs­sä il­mi­ös­sä on kyse juu­ri sii­tä, et­tä ai­nai­nen puhe mo­ni­ar­voi­suu­des­ta ja su­vait­se­vai­suu­des­ta on ai­heut­ta­nut vas­tail­mi­ön. Nuo­ret mie­het et­si­vät jo­tain py­hää ja muut­tu­ma­ton­ta.

His­to­ri­oit­si­ja Tee­mu Kes­ki­sar­ja on to­den­nut, et­tä pe­rin­tei­nen lu­te­ri­lai­nen us­ko on tuo­nut Suo­mel­le enem­män hy­vää kuin huo­noa. Esim. 1800-lu­vul­la vai­kut­ta­neet he­rä­tys­liik­keet li­sä­si­vät olen­nai­sel­la ta­val­la kan­san lu­ku­tai­toa ja si­vis­tys­ta­soa ja oh­ja­si­vat ih­mi­siä ah­ke­ruu­teen ja lain­kuu­li­ai­suu­teen. Tä­män voi to­de­ta pelk­kä­nä fak­ta­na ole­mat­ta edes us­ko­vai­nen.

Mik­ko Haaks­luo­to (ps.)